Taas mennään mustikkakeitto rinnuksilla elämän hiihtoladulla. Päätin tällä kertaa ottaa osaa matkaan nimeltä vatsalaukun ohitusleikkaus, ei yhtään enempää tai vähempää. Eli heti lähettiin kuiviltaa finlandiahiihtoon. Ja voi jees, matka on ollu takkuunen täs puolenvälin krouvin jälkeen. Onhan noita hiihtoja koluttu läpi, välillä päästy maaliinkin asti, mutta seuraavalla kaudella onkin tullu turpaan, että rutisee. Siksi nyt ollaankin tällä pitkänmatkan ladulla.

Alaku sujui suksitellen alamäkeen, kovaa ja hianosti. Ja sitte tuli se kuuluisa ylämäki, johon moni suomaalaanen suksittelija mua ennenki hyytyny. Viittaan tässä nyt siihen kuuluisaan ene-diettiin, jonka jokaisen leikkaukseen menevän on käytävä läpi. Siinä sä kattelet, varsinkin näin joulunpyhien aikaan, ku joka paikka tursuaa ruokaa. Ohjeita, neuvoja ja sitä ittiään. Ja toinen toistaan ihanampia ohjeita suussasulavista herkuista. Niin mitä sitte. Ei oo täs taloudes. Ja sekös pistää vituttamaan.

Mies on ollu ihana, kieltää muita syömästä mun aikana, syö itse muualla. No mitä se auttaa, ei mitään, kun pään sisään on rakennettu vain yksi ajatus, syö. Kaikki ajatukset pyörii sen ympärillä.. Todella turhauttavaa. Tieto siitä, että tämä on pakko toteuttaa on ainoa, mikä saa jaksamaan. Välillä se normaali minä huutaa luovuttamaan ja suuntaamaan pikkukätöset sinne konvehtirasialle. Onneksi tässä kohtaa löytyy joku järjen hiven, joka estää. En halua, että leikkaus peruuntuu.

Onko ressi yks syy sitten, että tämä hiihto takkuaa niin jumalattomasti? Pelko,että ei laihdu tarpeeksi ja leikkaus peruuntuu? Tai pelko ylipäätään.. Mitä jos tämäkään ei toimi mulla. Jos en laihdu, tai sitten pysy saavutetuissa tuloksissa? Jos tulee komplikaatioita, ei voi syödä, juoda.. Mitä jos..ja lehmät lentää. Mitäpä noita miettimään, takaraivolla ne siintelee joka tapauksessa.

Flunssa ja muut kiputilat on ollu mukana tässä hiihdossa kans. Buranaa, antibioottia ja muita rohtoja on vedelty mustikkakeiton lailla. Mahtaako olla syy siihen, että olo on kertakaikkiaan kaikkensa antanu jo tässä kohtaa. Ja vaikka tuntuu, että viimeiseen kuukauteen ei oo syöny juuri mitään,muutamia poikkeuksia lukuunottamatta,niin paino junnaa samassa. Sekin turhauttaa niin helevetisti. Mitä järkeä tässä on, jos vain kituuttaa, mutta tuloksia ei tule. Hiihtää hiihtää, mutta matka ei lyhene.

Totuus on kuitenkin se, että tämä hiihto suksitaan nyt loppuun tavalla tai toisella. Kilometriä on jäljellä tolokuttomasti, mutta kai niitä alamäkiäkin tuloo, että saa vaan lasketella. Ja joskushan sen ylämäenki vaan on loputtava. Joten mustikkakeitto rinnuksilla eteenpäin ja toivoen, että joku viskaa edes sen yhden havun ladulle. PRKL!