Eletään viimeistä viikkoa ennen leikkausta. Viimeiset viisi kilometriä,ovat pitkät niin.. laulussakin se sanotaan. Oon yrittäny keksiä kaikkia mahdollisia menoja tälle viikkoa, että aika kuluis eikä tulis ajateltua kaikkea.. Mutta mitä lähemmäs mennään sitä enemmän ajattelee. Elämää nyt, elämää tulevaisuudessa, mutta myös menneisyyttä. Valintoja, tekoja ja teitä jotka on tähän tilanteeseen mut tuonu.  En myönnä katuvani mitään, ainoastaan sitä, etten ole aloittanut tätä polkua aikaisemmin. Kuinka monta vuotta olen tuhlannut edestakaiseen laihduttamiseen ja lihomiseen ja kuinka monta ahdistavaa vuotta olen elänyt kroppani kanssa. Ja lähinnä tunteiden.

Se on jännä, että kroppani kanssa olen suht sinut nykyään.Olen mikä olen, mutta kroppani ei ole sinut mun kanssa. Eli se miksi nyt ollaan tällä polulla johtuu puhtaasti siitä, että kroppa ei enää kestä. Ehkä ilman lapsuuden murtumia se olis vielä kestäny, mutta tuskin kauaa kuitenkaan. Ja mä haluan päästä vielä nauttimaan kaikista iloista mitä maailmalla on tarjota.

Tässä kohtaa tämä polku tai kun se pää alkaa häämöttää alkaa jännittää. Onnistuuko leikkaus? Laihdunko? Mitä jos itse leikkauksessa tulee komplikaatioita, tai sen jälkeen? Nämä ovat onneksi ohimeneviä hetkiä ja siihen olen pyrkinyt.

Mikään ei kuitenkaan ole varmaa vielä. Paino ei ole pudonnut tarvittavaa määrää, joten leikkaus voi vielä siirtyä. Toivon todella ettei siirry. Maanantaihin klo. 9 asti eletään jännityksessä. Ja sen huomaa. Unet meinaa jäädä väliin ja mieli on todella vaihteleva. En kuitenkaan suostu miettimään tätä tämän enempää ja yritän pitää mieleni positiivisena. Pääasia on, että matka on alkanut.

Ja uusi matka alkaa sen jälkeen.